www.locallit.net | www.locallit.net/english

Alullepanija! Ja lopun näkijä?!
Urho Ruhanen 85 vuotta
Paavo Voutilainen
Carelia 6/1992, 66–69

Vielä viitisen vuotta sitten yksi Karjalan kirjailijaliiton alullepanijoista Urho Ruhanen saattoi epäillä runoilija Taisto Summasen osuneen väitteessään kuin nyrkki silmään. Viisi vuotta on tänä päivänä pitkä aika, joka on kaikista aivovuoto-ilmiöistä huolimatta lykännyt Karjalan kansallisen kirjallisuuden kuolinhetkeä tuonnemmaksi. Eikä näin ollen ole Urho Ruhasellakaan oikeutta poistua myötäeläjän ja samalla rinnaltaseuraajan paikalta.

Urho Ruhanen ei ole silti tyytynyt pelkän katsojan rooliin, vaan on avustanut Punalippu-Carelian toimitusväkeä lehden teossa kirjoituksilla. Ja onpa kirjakin syntynyt tai oikeastaan kolme kirjaa saman materiaalin pohjalta: Vuosisadan pyörteissä ilmestyi Petroskoissa, Syytettynä suomalainen Oulussa ja venäjänkielinen V nogu s vekom (Samaa jalkaa vuosisadan kanssa) jälleen Petroskoissa.

Urho Ruhasen pitkässä elämänkaaressa on monia vaiheita. Hän alkoi työelämänsä sahatyöläisenä, sitten valmistui Karjalan opettajanopistosta opettajaksi. Opiskeltuaan Herzenin kasvatusopillisessa korkeakoulussa ja sen aspirantuurissa Ruhasesta tulee Karjalan ensimmäisen korkeakoulun suomen kirjallisuuden dosentti. Hän kirjoittaa ja laatii kirjallisuuden oppikirjoja Inkerin, Karjalan ja Muurmannin alueen kouluille. Hän on ensimmäisiä aikakauslehtemme toimittajia. Ruhanen on ainoa elossaoleva Karjalan kirjailijaliiton perustajista (1934). Kaiken tämän palkkioksi neuvostojärjestelmä telkesi miehen kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen.

- Kun ihminen on elänyt 85 vuotta, on siihen mahtunut yhtä sun toista sen lisäksi mitä nyt kansien väliin on viime aikoina koottu. Mutta elämässä on sattunut olemaan paljon muutakin kuin kulttuurivainioilla ahertaminen ja kahdeksan vuotta piikkilangan takana. Kuinka on mennyt kodin puolella?

- Jos puhun lapsuudestani, oli meitä neljä lasta sahatyöläisten perheessä siellä Lappeenrannan liepeillä Lamposaaressa. Isäni ehti osallistua siellä sosialidemokraattisen puolueen työhön ja hänen aloitteestaan sinne rakennettiin työväentalo, jossa kävin tässä a pari vuotta sitten. Siellä oli järjestetty minulle oikea vastaanotto torttuineen ja kahvipöytineen. Minut pantiin muistelemaan menneitä. Olin kuusivuotias, kun perheemme muutti Venäjän puolelle Dubrovkaan. Sitä ennen kävin työväentalolla vanhempieni kanssa, mutta mikään muu ei miellyttänyt minua siellä niin paljon kuin buffetti. Vieraat, nuoret miehet, ostivat minulle sieltä kaikenlaista ja sitten, kun yleisö siirtyi katsomon puolelle seuraamaan ohjelmaa, minä nukahdin tavallisesti buffettiin. Nyt minulle sitten näytettiin, missä nurkassa saatoin silloin olla makuulla.

Isä lähti Venäjälle vuotta ennemmin ja sitten me seurasimme perässä. Vanhempi veljeni meni tapaturmaisesti 16-vuotiaanan vuonna 1913 Dubrovkan tehtaalla. Myös veljeni Reino kuoli tapaturman seurauksena 8-vuotiaana. Sisareni menehtyi keuhkotautiin 32-vuotiaana 1933. Niin jäin lapsista yksin. Isäni tappo pommin sirpale Dubrovkassa 1941 lokakuussa ja äitini eli sen jälkeen kymmenen päivää ja kuoli tavallaan suruun, kun ei minuakaan ollut siinä vieressä lohduttamassa - olin vankilassa.

Vielä opiskellessani Herzenin korkeakoulussa olin mennyt naimisiin Lilja Inkin kanssa. Ja 1931 syntyi ensimmäinen poika, mutta elimme hyvin ahtaissa oloissa ja hän sai tartunnan sisarestani ja kuoli tuberkuloottiseen aivokuumeeseen 1,5 vuoden vanhana. Reima syntyi 1933 Leningradissa ja samana vuonna minut siirrettiin Petroskoihin, missä 1932 syntyi Raimo. Sitten 1939 minut vangittiin, vietiin suoraan vaalipaikalta. Olin liian paljon tehnyt työtä suomenkielisen kulttuurin hyväksi. Vaimoni jäi raskaaksi. Orvo-poika syntyi jo minun vankilassa ollessani. Kun olin ollut siellä jo 17 kuukautta, asiat muuttuivat niin paljon, että ennen leirille lähettämistä meille suotiin mahdollisuus tavata omaisia. Vaimoni oli niin kaukana Leningradista, ettei hän voinut tulla. Isäni tuli tapaamaan. Siinä oli välissä käytävä, missä vartija kulki, ja kahden puolen verkko. Isä oli jo vanha mies eikä jaksanut siinä mölinässä kunnolla keskustella. Huusin, että miten ne pojat jaksavat, ja hän vastasi, että kaikki kolme hyvin. Niin sain tietää, että jälkimmäinenkin on poika.

Lapset olivat enimmäkseen vanhempieni luona Dubrovkassa, aina sotaan saakka. Lilja oli Tihvinän lähellä Sugozerossa opettajana. Lähempää ei annettu hänelle työtä. Mutta koko ajan hän pyrki Dubrovkaan ja 21. kesäkuuta 1941 hänet siirrettiinkin sinne. Sitä seuraavana päivänä syttyi sota. Perhe joutui piiritykseen. Dubrovkaa pommitettiin niin pahasti, että he menivät Kelttoon ja selvisivät hengissä ihmeen kaupalla. Ja 1942 heidät yhdessä pohjoisinkeriläisten kanssa karkotettiin Siperiaan. Tiukoilla Lilja oli siellä kolmen pojan kanssa, muttei hän kirjeissään turhia valittanut. Ja tämän päivän tasolta katsonutta minun on myönnettävä, että olen poikiini tyytyväinen.

- Sota-aika oli ankea ja suomalaisiin suhtauduttiin niin siviilissä kuin vankilassakin niin kuin Saksan liittolaisiin. Mutta hypätään yli sen ajan heti Vieljärven maisemiin.

- Kuitenkin sen verran sota-ajasta, että pojat joutuivat siellä Siperiassa käymään koulussakin paljain jaloin. Siellä he tulivat tuntemaan, mitä elämä on ja miten pitää jaksaa elää.

Vankilasta vapauduttuani pääsin Vieljärvelle. Topias Huttari lähetti minulle Totuus-lehteä, kun olin päässyt jo vankilasta pois, ja luimme vaimoni kanssa, että opetusministerinä on Ivan Stepanovitš Beljajev. Vaimoni oli ollut hänen kanssaan töissä opettajaopistolla ja nyt kirjoitti heti kirjeen. Beljajev lähetti meille kutsut. Vaimoni ei voinut kesken talvea jättää työtä koulussa, muttei minua kukaan pidättänyt ja vanhimman poikani kanssa menimme Petroskoin kautta Vieljärvelle, joka osoittautui minulle erinomaiseksi paikaksi. Vaikka piirin johto katsoikin hieman kieroon, oppilaiden ja muiden kyläläisten kanssa pärjäsin vallan hyvin. Olin niin mieltynyt Vieljärveen, että ajattelin etten lähde ikinä sieltä mihinkään, mutta kävikin niin, että sairastuin keuhkotautiin ja lääkärit kielsivät minulta koulutyöt.

Sitten 1956 minulle annettiin 'synninpäästö', siis rehabilitoitiin, ja sen jälkeen sain siirtyä Petroskoihin.

- Vieljärvi oli toisellakin tavalla merkkipaikka. Siellä Urho pääsi tutustumaan hyvin tunnettuun kirjailijaan Marietta Šaginjaniin. Miten se tapahtui?

- Se taisi olla Karjalan autonomian 25-vuotisjuhla, johon Marietta Šaginjankin osallistui. Oppaana hänellä oli Topias Huttari ja kun he tulivat Sortavalasta Vieljärven kautta, poikkesivat luokseni. Marietta Šaginjan oli innoissaan, kun näki omia kirjojaan Vieljärven kirjastossa. Topias esitteli minut vieraalle entisenä dosenttina ja myöhemmin Marietta Šaginjan kirjoitti muistelmissaan, että Vieljärven koululla oli opettajana dosentteja. Ja yleensäkin hän kirjoitti Vieljärvestä ylistävästi.

- Mutta eihän se suhde siihen katkennut.

- Rauhan puolustajien valtuuskunnan mukana pääsin Suomeen Kalevala-juhliin, missä minun piti tulkata Marieta Šaginjanin puhe. Se oli muuten jo ennestään kirjoitettu ja sain suomentaa sen matkalla junassa. Häntä haastatteli Suomen Yleisradio ja jouduin tulkkaamaan siinäkin. Niin että oli meillä toinenkin tapaaminen.

- Ja nyt siirrymme nykypäivään. Ympärillä on aika paljon sukulaisia. Toisin sanoen sukupuun latvapää on päässyt tuuheaksi.

- Eivät kaikki sukulaiseni ole enää Ruhasia, kun tytöillä sukunimi tapaa muuttua. Mutta kun otetaan kaikki pojat, miniät, vävyt, lastenlapset ja näiden lapset yhteensä, olen sitten kahdeskymmenestoinen. Ja olen hyvinkin tyytyväinen sukukuntaani. Sovussa olemme eläneet.

- Mutta on Urho Ruhasella toinenkin perhe, joka odottaa pappaa luokseen. Tarkoitan Carelian toimitusta. Tämä lehti on Urho Ruhasen mukana Karjalaan tullut ja mies on läpi vuosien ollut lehdenteossa mukana. Muuten runoilija Taisto Summanen on ilmaissut asian aika kärkevästi. Mitkä sanat omistuskirjoitukseksi kirjaansa hän keksi?

- Karjalan kirjallisuuden alullepanija ja sen lopun näkijälle. Se oli toistakymmentä vuotta sitten, mutta sehän oli sitä aikaa. Nythän uskon Karjalan kirjallisuuden ja kulttuurin jatkuvuuteen. Kyllä tässä vielä uusi polvi nousee.

- Eli päivänsankarin ajatukset ovat huomisessa. Mitä meille neuvoksi? Miten pääsemme sinne huolimatta välivaiheen vaikeuksista?

- Pitää puskea töitä ja etsiä uusia kirjoittajavoimia ja auttaa kynänkäyttäjiä. Kaikkihan me olemme olleet joskus aloittelevia. Ei ole kukaan mestari syntyessään. Ja turvautuminen kirjoituskilpailuun on ollut Carelian kohdalla aivan oikea teko. Yrittää täytyy, ei siinä sen kummempaa. Ei se edessä ole mikään maailmanloppu eikä edes suomen kielen loppu Karjalassa, puhumattakaan Karjalan kielestä. Kyllä niillä elinaikaa on ja täytyy olla kaikista vaikeuksista huolimatta.

- Toisin sanoen kannattaa elää satavuotiaaksi, että näkee jälleen elpyneen kirjallisuuden.

- Se olisi mukava nähdä.

- Toivotaan.

www.locallit.net