www.locallit.net | www.locallit.net/english

Merkittävä lyyrikko
Karjalan valtionpalkinnon saajaksi ehdotettuja
Elli Aalto
Neuvosto-Karjala 25.5.1979, 4

Taisto Summanen lienee Karjalan tämän hetken merkittävimpiä lyyrikkoja. Häneltä on vuosi vuodelta ilmestynyt kirja toisensa jälkeen ja runoilija on jatkuvasti laajentanut runokenttäänsä.

Viime vuosien aikana häneltä on Petroskoissa julkaistu kolme kirjaa: Punainen silta (1975), Valittuja (1977) ja Taruniemi (1978) sekä Moskovassa Zarubki (1978). Karjalan ASNT:n kirjailijaliiton hallinto on näiden teosten perusteella ehdottanut T. Summasen tasavallan valtionpalkinnon saajaksi.

Runoilija kirjoittaa nykypäivästä, mutta hän ei ole unohtanut menneisyyttä eikä myöskään tulevaisuutta. Kirjojen sikermät viittaavat vakuuttavasti pääaiheisiin. Kirjassa Punainen silta nykypäivä, tulevaisuus ja menneisyys kohtaavat: Olkaa oppaina tulevaan, Oli maassa sota, Perintö, Tuuli tuoksuu kanervalle... Ja maa oli onnellinen; kirjassa Taruniemi: Voittajat, Poikien polkuja, Säkeniä, Säteitä ja sateita ja miksei myöskin kokoelmien Jzbrannoje ja Zarubki suomennokset.

Sodanaikainen sukupolvi toivoi, että joskus jäisi "etäisiksi muistot, jotka on niin raskaat ja kuin haavat kirveltää". Tämä toive ei ole toteutunut pikemminkin päinvastoin, "muistot sotavuosien (ovat meissä jopa lähempänä) elävämpänä kuin eilen". Siksi Vietnamin tapahtumat koskevat niin kipeästi aikalaisemme sydäntä (Mitäkö tunnen), kuten kaikki muutkin tapahtumat, joissa vääryys on päässyt voitolle (Vertauskuvin pitäisi puhua).

"Nuoret mutta paljon nähneet" sotavuodet, "laihat ja huonosti ravitut" opintovuodet ja "jänteväkouraiset, paljon aikaan jo saaneet arvonsa tuntevat" työvuodet, elämä kaikkine vaiheineen on runoilijantarkan huomion kohteena myös silloin, kun uusi sukupolvi seisoo tienhaarassa.

Runojen lyyrinen sankari pohtii mietteissään aikaa ja ajan kiireitä sekä ihmisiä ja heidän suhtautumistaan ajan ilmauksiin, esimerkiksi tähän tapaan:
Kun vuodet ovat vuolaat
emme olenkaan huomaa
elämän virrassa
pohjakiviä.
Mutta koittaa aika,
kun nuo kivet nousevat
eteemme
ja huolettomista soutajista
tulee vastuunsa tuntevia
koskenlaskijoita.
Silloin riippuu meistä
pysyykö eheänä veneemme
vain meistä.

Runoilija tähdentää menneiden vuosien merkitystä. Nykypäivän ilmiöiden mittakaavat näkyvät selvemmin menneisyyden valossa. Menneisyys opettaa arvioimaan nykypäivän saavutuksia mittoja, samoin kuin se muovaa asennoitumisemme nykypäivään. Eletty päivä on ihmiselle tärkeä tuomansa tyydytyksen takia. Tyydytyksen tunne on kansallista juurta, se saadaan menneisyyden perinteenä.

Lie juhlahumu, riemut
kutsumusta toisten
Ei meidän. Esi-isiä voi syyttää
vain:
ei meissä ole huoletonta verta
loisten,
vaan rauhatonta verta ikiraata-
jain.

Näin runoilija julistaa säkeissään On olemassa kahdenlaista väsymystä (Runokokoelma Punainen silta). Työkansa ei vaali sanahelinää, arvostettu on uurastaja, joka ei pöyhkeile sanoin "minun... minut..." (Ylpeys). Tämä on kriteerinä myös runoilijan omassa työssä. Hän taistelee sen puolesta, että sana säilyttäisi todellisen sisältönsä. Tämä on paitsi esteettinen, myös eettinen vaatimus. Piittaamattomuus sanojen valinnassa saattaa ilmetä jopa valheena, mikä ei sovi yhteen kansan moraalin enempää kuin runoudenkaan kanssa.

Kanssaihminen tajuaa vaistonvaraisesti, että äidinkielen muodossa "maamonmaidon kera lapsi saa perinnön vuosituhansien takaa". Tämän seikan tajuaminen pyhittää äidinkielen, joka on yksi elämisen runkoja ja perusteita, joista riippuu kansan henkinen terveys ja siveyden tasapaino. Kieli on rikkautta, johon on suhtauduttava kaikella kunnioituksella.

─idinkielestä kirjoittavat tänään monet runoilijat: Gamzatov, Kulijev ja Kugultinov. Karjalan runoilijat Jaakko Rugojev ja Nikolai Laine eivät myöskään karta tätä teemaa. Monien kansallisuuksien edustajat ovat kiinnostuneita äidinkielestään ja löytävät runoissaan lämpimät sanat ylistykseksi. Tällaisia runoja on myös Taisto Summasella. Mutta hänellä on lisäksi toisenlaatuinen runo, nimeltään ─idinkieli. Siinä tarkastellaan kielikysymystä uudesta näkökulmasta: runoilija ei puhu omasta äidinkielestä, vaan ystävän, jonka sanojen merkityksen runon lyyrinen sankari pikemmin tajuaa kuin käsittää. Oudot sanat lämmittävät hänen mieltään. "Ei ole kalleutta kauniimpaa", kuin äidinkieli.

On onneton, jää sitä vaille ken
ja raukka, joka itse luopuu siitä.
ja siksi minulle nuo sanat soi
niin kalliina ja on niin herkkä
mieli;
ei mikään kieli vieras olla voi,
kun se on ystäväni äidinkieli.

Mainitut kokoelmat sisältävät monta muutakin vaikuttavaa runoa. Useat ovat kerrassaan ihailtavia, kuten Ilta Riianlahdella, Taakse ovat jääneet. Olemme virtoja päällä maan, Siipirikko kirjasta Punainen silta, Taruniemen parantola, Rakkautta on verrattu lauluun, Joulukuu, Sonettiseppel, joka ansaitsee erikoisen keskustelun, mainioita säkeitä lapsille, Miten Paula rakensi talon naulasta ja Oliko norsuja?

Taisto Summasen runokirjoista nauttii ja niistä saa uutta ajattelemisen aihetta.

www.locallit.net