www.locallit.net | www.locallit.net/english

Karjalan kansallisen kirjallisuuden nykyongelmista
Elli Aalto, kirjallisuuden tutkija
Neuvosto-Karjala 4.8.1989, 4

Karjalan kansallisella kirjallisuudella tarkoitan sitä kirjallista ja taiteellista perinnettä, joka on olemassa tasavallassamme ennen kaikkea suomen kielellä sekä vähemmässä määrin karjalan kielen murteilla ja inkerin murteella. Nykyajalla tarkoitan viime viittätoista - kahtakymmentä vuotta, joina tasavallan kirjallisuuden sekä koko kulttuurin kehityksen ongelmat ovat kärjistyneet näkyvästi. Näin ollen yhdistän lamakaudeksi ristityn kauden jälkipuoliskon sekä 1985 alkaneen glasnostin ajan. Saattaa herätä kysymys, onko oikeudenmukaista yhdistää kaksi luonteeltaan vastakkaista ajanjaksoa. Lamakautena totuus oli kuristettuna ja sallitut ajatusten ilmaisut rajoitettuna. Taas glasnostin aikana avautui mahdollisuus lausua totuus. Nämä kaksi kautta voi mielestäni yhdistää sen takia, että kirjallisuuden alalla ei suurempia muutoksia ole tapahtunut.

Karjalan kansallinen kirjallisuus on jäänyt jälkeen muista kirjallisuuksista. Sen taso ei ole hevin noussut kymmenen-viidentoista vuoden takaisen kirjallisuuden tasoon verrattuna. Siihen on objektiivisia ja subjektiivisia syitä. Mainitsen muutaman.

Eilinen tapa ajatella a nähdä maailma sekä eilinen tyyli ovat yksi syistä. Seuraava on aikoja sitten alkanut kansallisen itsetunnon sammuminen ja sammuttaminen. Kirjallisuuden tilaan ovat vaikuttaneet kansallisten kielten kehitystaso ja niiden käyttömahdollisuudet tasavallassamme. Pidän olennaisena tekijänä kirjailijoiden ikää - vanhemmalla ikäpolvella ilmenee väsymystä ja nuoremmalla kokemuksen puutetta.

Lukija suosii pikemmin venäjänkielistä kirjallisuutta tai muukielistä kotimaista ja ulkomaista kirjallisuutta kuin paikallista suomenkielistä. Miksi Karjalan kansallinen kirjallisuus on niin alhaista tasoa? Yksi syistä on epäilemättä siinä, että kirjallisuudessamme kuvattava ei vastaa todellisuutta. Tiedetään että totuus on ollut kahleissa. Kirjailijat, jotka joutuivat 1920-luvulta lähtien ankaran sensuurin ja 1930-luvulta vielä ns. sosialistisen realismin vaatimusten pihteihin, tekivät valintansa eri tavalla. Toiset alistuivat vaatimuksille ja alkoivat valehdella (jotkut valehtelevat vielä nytkin), toiset puhuivat vain totuudesta vain puolet ja toiset välttääkseen kumpaakin pahetta valitsivat omikseen sellaiset kirjoitusaiheet, joissa ei tarvinnut kosketella kärkeviä sosiaalisia ongelmia. Nähtävästi oli sellaisiakin, jotka olivat yksinkertaisesti vaiti.

Miksen mainitse nimiä? Ennen kaikkea siksi, että ihmiset eivät ole syyssä siitä, että he syntyivät silloin kuin syntyivät ja joutuivat elämään sellaisissa oloissa. Ja loppujen lopuksi tärkein on tendensseissä eikä nimissä.

Karjalan kansallinen kirjallisuus pysyy alhaisella tasolla senkin takia, että aihepiiri on sama kuin vuosikymmeniä sitten. Meillä kirjoitetaan Karjalan kansa vallankumouksenaikaisista tapahtumista, kollektivisoinnista, isänmaallisen sodan aikana, ekologiasta ja joistakin siveellisyyskysymyksistä nykyajan aiheiden yhteydessä. Näkökannat, tyyli ja ilmaisukeinot ovat nykyään suurin piirtein samoja kuin 1970-luvulla. Vuonna 1988 julkaistu proosa ei paljoa erotu maailmankatsomukselliselta ja taiteelliselta tasoltaan kolme-neljä vuotta sitten julkaistusta. Teokset on rakennettu saman mallin mukaan. Karjalan kansan vallankumouksellisesta historiasta kertovan kirjan ensimmäiset tapahtumat ajoittuvat 1800-luvun loppupuolella tai vuosisadan keskelle, jolloin kansa kärsi tsaarin itsevaltiudesta ja kirkon vallasta. Lokakuun vallankumouksen jälkeen alkaa uusi elämä. Lokakuu oli todella merkkipylväs historiassamme ja on hyvä, että siitä voi lukea Karjalan kirjailijan romaanista. Mutta kun sama sisältö tulee vastaan jokaisessa käteen sattuvassa kirjassa. Kirjallisuutemme taso ei siitä parane.

Karjalan kirjallisuudessa on havaittavissa kaavamaisuutta, valheellisuutta ja täydellistä vaikenemista mm. vuoden 1937 kansallisesta tragediasta ja sodan todellisista kasvoista. Aivan toisella tavalla, täydellisen totuuden esille tuoden on kirjallisuuden kerrottava tänään sodanjälkeisen kehityksen ongelmista.

Sanottu koskee ennen kaikkea proosaa. Runous on oikeastaan jonkin verran rehellisempää. Suoria sanoja alettiin puhua jo 1970-luvulla. Joitakin muutoksia, vaikkakaan ei perusteellisia, tapahtui runomuodossa.

Karjalan suomenkielisen kirjallisuuden tason alhaisuuden syitä oli kansallinen eristäytyneisyys. Kun 1918 vuodesta 1930-luvun alkuun tasavallan kehittyvä kirjallisuus sai tavallaan injektioita muista kulttuureista (tarkoitan suurta määrää Suomesta, Amerikasta ja Kanadasta maahamme muuttaneita suomalaisia), niin alkaen 1930-luvulta ja käytännöllisestä katsoen 1960-lukuun saakka yhteydet suomalaiseen kulttuuriin, Suomen kirjallisuuteen ja elävään kieleen puuttuivat melkein kokonaan. Syitä oli paljon, siinä luvussa poliittisia. Mutta tasavallan sisäisessä kulttuuripolitiikassa olisi voinut välttää niitä liiallisuuksia, joita paikalliset vallanelimet harjoittivat alamaisuuttaan osoittaessaan. Esimerkiksi naapurimaan taiteellista kokemusta pidettiin porvarillisena, ideologisesti vahingollisena ja siksi meille sopimattomana. Oli aika, jolloin suomalaisia kirjoja jopa sellaisten klassikkojen kuin Juhani Ahon ja Pentti Haanpään poltettiin. Tämä merkitsi, että Karjalan kansallisen kirjallisuuden oli kehityttävä omin turvin.

1920- ja 1930-luvulla Karjalan kirjailijat orientoituivat enimmäkseen venäläisen ja neuvostoliittolaisen kirjallisuuden kokemukseen. Siitä oli tietenkin hyötyä. Mutta vieraskielisen kulttuurin omaksuminen oli vaikeaa. Kielivaikeuksia oli maahamme muualta muuttaneiden lisäksi myös paikallisilla asukkailla - karjalaisilla ja inkeriläisillä. Se että orientoiduttiin vieraaseen ei sukulaiskieleen ja kulttuuriin jarrutti huomattavasti seudun kirjallisen taiteen kehitystä.

1950-lvun loppupuolella suhde Suomen kulttuuriin muuttui. Alkoi ilmetä enemmän realismia ja tervettä järkeä. Mutta kahden kirjallisuuden vuorovaikutus, tai ennen kaikkea Suomen kirjallisuuden vaikutus Karjalan kirjallisuuteen ei ole tänä päivänäkään sitä, mitä sen pitäisi olla. Yhteydet ovat yksittäisiä, useimmiten virallisia ja tapahtuvat vieläkin melkein ainoastaan Punalipun kautta.

Kieli on kirjallisuuden perusta. Kirjallisuuden tulevaisuus riippuu siitä, missä tilassa kieli on. Tasavallassamme on sodanjälkeisinä vuosina käytetty kirjallisuuden kansallisena kielenä suomea. Sillä julkaistaan kirjoja, sanomalehteä ja aikakausjulkaisua. On ratkaistu kysymys karjalan kielenkin opetuksesta kouluissa. Pyritään elvyttämään vepsän kirjakieli (1930-luvulla oli vepsän kielen oppikirjoja). Silti tilanne tasavallassamme kuten monissa muissakin paikoissa maassamme on sellainen, että kansallisilla kielillä ja murteilla ei ole perustaa kehitystä varten. Kysymys ei ole enää ongelmista vaan rappiotilasta. Ei ole sattuma, että on syntynyt käsite "Petroskoin suomi", jolla tarkoitetaan Suomessa luonnollisesti kehittyvän suomen kielen varianttia - petroskoilaista, vaivaista kieltä.

Kieliongelmaan on sidoksissa lukijaongelma ja lukijaongelmaan kustantamojen vaikeudet suomeksi ja karjalaksi julkaistujen painosten realisoinnissa.

Lukijaongelmaa ei ollut olemassa 1920-luvulta 1930-luvun keskellä. Silloin karjalaiskylissä puhuttiin kauttaaltaan karjalaa, Inkerissä asui yli sata tuhatta ihmistä ja Leningradissa 30 000 suomalaista, joiden määrä kasvoi emigranttien ansiosta. Puutetta oli päinvastoin kirjoista. Painosmäärät eivät riittäneet. Nyt on kirjoja - oman kustantamon julkaisemia ja kirjastoissa Suomesta lahjaksi saatuja mainioita laitoksia. Mutta lukijoita on vähän.

Karjalan kansallisen kirjallisuuden tulevaisuus on kyseenalaista. Kirjailijaliiton jäsenten keski-ikä lähentelee kuutta kymppiä. Toiveita kuitenkin herättää muutamien uusien tekijänimien ilmestyminen, mm. Punalipun Tandemin palstoille. Koko maassamme ja myös Karjalassa on glasnostin ja perestroikan oloissa kasvanut mielenkiinto kansalliseen kulttuuriin. Kansallinen itsetunto kasvaa ja eri kansoilla syntyy toivottavasti halu tuntea toisia kansoja. Näissä oloissa suomenkielisen kirjallisuuden kehitys olisi mahdollista.

Mitä pitäisi tehdä sitä varten, että meillä Karjalassa olisi 30 ja 50 vuodenkin kuluttua karjalaksi ja suomeksi lukevia, puhuvia ja jopa kirjoittaviakin ihmisiä? Ongelmaa on ratkaistava kokonaisvaltaisesti. Samalla kielellä kehittyvien kulttuurien, Karjalan ja Suomen kulttuurin saavutuksia on tehtävä jatkuvasti tunnetuksi, jotta Karjalan kansallisten kielten arvovalta nousisi. Tarvitaan lastentarhoja ja päiväkoteja, joissa kasvattajat puhuisivat suomea ja karjalaa. Heidän koulutuksensa on järjestettävä joissakin oppilaitoksissa. Lasten mielenkiintoa kieleen voi ylläpitää julkaisemalla mielenkiintoisia ja hyvin kuvitettuja kirjoja kansallisilla kielillä. Tarvitaan enemmän ja monipuolisempia radio- ja televisiolähetyksiä kansalliskielillä varsinkin lapsia varten. Televisiossa voitaisiin suomen kielen ohella opettaa karjalaa. Suomen ja karjalan kielen oppituntien määrää tulisi huomattavasti lisätä kouluissa. Ja kielen oppimisen tulisi olla ainakin karjalaisille ja suomalaisille lapsille velvollisuus, jos ei nyt yleinen velvollisuus. Tshingiz Aitmatov on oikeassa kannattaessaan ehdotusta kansallisten kielten statuksen laillistamisesta tasavalloissa. Vapaaehtoisuuden periaate johtaa vähitellen kansallisten kielten häviämiseen ja yhden kielen pääsemiseen valtaan. Jos tavoitteenamme on yhdenmukaistaminen, niin näin saisi tapahtua, mutta jos ei ole, niin on ajateltava monikansallisen valtion kannalta.

www.locallit.net