www.locallit.net | www.locallit.net/english

Miehuullista runoutta
Armas Mishin
Neuvosto-Karjala 8.6.1977, 4

Vuoden 1977 Karjalan ASNT:n valtionpalkinnon myöntämisestä kirjallisuuden ja taiteen alalla. Käsiteltyään valtionpalkintoja kirjallisuuden ja taiteen alalla jakavan komission ehdotukset NKP:n Karjalan aluekomitean byroo ja Karjalan ASNT:n Ministerineuvosto ovat päättäneet:
1. Myöntää vuoden 1977 Karjalan valtionpalkinto kirjallisuuden ja taiteen alalla runoilija Nikolai Gippijeville (Laineelle) runokirjoista Miespolvesta toiseen ja Shum berez (Koivupuiden kahinassa). 2. Myöntää Karjalan ASNT:n valtionpalkinnon laureaatin nimi Nikolai Gippijeville (Laineelle).

Runoilijasta, joka on vaikuttanut kirjallisuudessa vuosikymmeniä, on lukijalla kiteytynyt varmaankin selvä mielipide, jonka tämä voi ilmaista muutamalla tai jopa yhdellä sanalla.

Jos lukijalta kysyttäisiin, mitä Nikolai Laineen runous opettaa, niin varmaankin vastaus voisi olla: se opettaa olla miehuullinen.

Juuri tästä puhuvat hänen sankarinsa, "arkistojen tekojen miehet." Siitä on todisteena hänen runojensa muoto: tarkka ja yksinkertainen. "Minusta silloin aitoa on runo, jos ensi lukemalta selvän saa sen sanomasta", lausuu Laine. Miehuullisuutta opettavat jopa hänen vaikenemisensa. Moni asia, joka tulee lyyrisen keskustelun aiheeksi muilla runoilijoilla, jää Laineella keskustelun ulkopuolelle. Siksi hänen runoutensa on taipuvaista eeppisyyteen.

Karjalan suomenkielinen runoilija lähtee usein ikäpolvensa, sen ikäpolven, joka on kokenut sodan koettelemukset, elämänkatsomuksesta ja tajuntamaailmasta.

Esimerkiksi "Me kommunistit" runoelman lyyrillinen sankari edustaa juuri tätä sukupolvea, koska "käy meillä sama veri valtimoissa, tie yhteinen on alla aamunkoin", ja vastaavasti "maanmieheni jäyhäin kohtaloissa on myöskin minun oma kohtaloin".

Kaikki tämä asettaa vastuun myös runoilijan sanomalle.

Ei, runoile en suinkaan lystin vuoksi,
en tahdo,
että korvaa hivellen
säkeiden virta köykäisenä juoksis
kuin pikku puro vähävetinen.
Se sammaloituisi ja hukkuis metsiin
kuin tyhjä uutuus
tuttu ennestään.
en turhaa mainetta,
vaan muuta etsin.
Haluan runon työhön sitkeään.
Ja toivon, että kuten ukkospilvi
se salamoin löis paheet juuriltaan
ja mikä kaunista on
niin kuin kilpi
ois aina valmis sitä suojaamaan.

Nikolai Laineen kansallishenki heijastuu parhaiten runoelmassa Rakotulilla (1965) ja sarjassa "Huojuvat hongat vierillä veen" ("Kotona ja vieraissa" 1970). Niissä runoilija asettuu vakuuttavasti suuttumusta ja katkeruutta pursuavilla säkeillä ihmisen ja luonnon puoltajaksi.

Tarkoittaako edellä sanottu, että runoilija yleensä karttaa emotionaalista raukeutta, että hellyyskäsite on hänelle vieras?

Tähän antaa vastauksen erinomainen runo "Karu maisema" ("Laulu ulapalta", 1964). Se on sanoma pohjolan seudusta, jossa "paadet paljaat röykkiöittäin makaa".

Lukuisista Laineen julkaisemista runokirjoista, myös ehdottomasti löytyy hänen sydämensä hellyyttä kuvaavia säkeitä. Mutta niitä on todellakin vähemmän, kuin avoimesti kansalaishenkisiä runoja, ja siksi ne ovat lukijalle kalliimpia ja merkityksellisempiä.

Laineen runous on jo aikoja sitten ylittänyt Karjalan maantieteelliset rajat. Hänen runokokoelmiaan on julkaistu maamme keskuskustantamoissa. Eräs viimeisimmistä "Shum berez" (1975) on ilmestynyt V. Kazantsevin käännöksenä Sovremennik-kustantamossa. Siihen on otetu paljon runoja kirjasta "Miespolvesta toiseen" (1974). V. Kazantsevin venäjännökset kuuluvat mielestäni alan parhaimpiin. Ne eivät tulkitse ainoastaan runoilijan luomia hahmoja ja aatteita, vaan ovat "laineenmaisia" myös tyyliltään ja intonaatioltaan, vaikka ne eivät ole myöskään puutteellisuuksia vailla. Mutta Kazantsevin "Kommunardit" runoelman käännös on monessa suhteessa esimerkiksi Dm. Golubkovin käännöstä parempi.

Puhun venäjännösten onnistumisesta juuri siksi, että ne tuovat kirjailijan tuotannon laajan venäjänkielisen yleisön ulottuville. Tässä mielessä venäjännöksen läheisyys alkuperäiseen teokseen voi olla mittapuuna suomenkielisestä runoilijasta muodostuvaan kuvaan.

Parhaisiin V. Kazantsevin käännöksiin lukeutuvat mielestäni runot "Taas vielä yksi päivä mailleen laski", "Ystävälle", "Jokos laikkui lainein Lieksa!" ja "Hyökyaallon harjalla".

Eräät säkeet niissä on venäjännetty runomaisen hellävaraisesti, ilman sanatarkkaa pedantismia. Vaikka eroavaisuuksia detaljeissa löytyykin, niin yhtäläisyys säilyy jopa säkeiden sisäisessä rakenteessa.

Sota-aihe, sodan tuomat kärsimykset ja opetukset, on ollut ja pysyy runoilijan tärkeimpänä teemana. Runosarjassa, joka on julkaistu Punalipussa No. 7, 1976 ja vielä julkaisuvuoroaan odottavissa runoissa on uusia mietelmiä sodasta. Eikä tämä ole ainoastaan kunnianosoitusta niille vuosille. "Muisti kiidättää armottomasti heidät menneiden vuosien taa", selittää runoilija kahden sotaveteraanin käynnin veljeshaudalla runossa "Voitonpäivänä". Kohtalo soi heille onnen jäädä eloon, ja he molemmat elävät yhä kuin käskystä kaatuneiden". Muisto menneisyydestä täyttää miehuullisuuden tunteella elävien sydämien. Mutta tämä ajatus ei tule ilmi suorasukaisesti, vaan heijastuu taustamietteenä monissa runoissa kuten "Yksinpuhelu", "Leskenlehto", "Puolukkarinteellä".

Nikolai Laineen runous opettaa muistamaan niiden miehuullisuuden, jotka elivät ennen meitä, muistamaan heitä ja olemaan heidän maineensa arvoisia.

Tahtoisi en paljoakaan, -
sen verran vain
että puuntais runon takaa
kuin sarastain,
mitkä miehet tehden työtä
maan voittoon vei,
mitkä tuulet oli myötä
ja mitkä ei.
Miten voitimme me viimat
ja vastukset.
Miten räjähteli miinat
ja sydämet.
Kuka maahan aitaräivät
löi lahoisat.
jotta jälkipolven päivät
ois kauniimmat.

Nämä sanat Laine lausuu kirjassaan "Kotona ja vieraissa" ja niitä voidaan pitää runoilijan mottona, joka taiteellisella ilmeikkyydellä toteutuu jokaisessa hänen uudessa runokokoelmassaan.

www.locallit.net