www.locallit.net | www.locallit.net/english

Uuden maailman laulaja
Jalmari Virtasen syntymän 90-vuotispäiväksi
Armas Mishin
Neuvosto-Karjala 7.1.1979, 4

SNTL:n Tiedeakatemian Karjalan haaraosaston Kielen, kirjallisuuden ja historian instituutin arkistossa säilytetään Karjalan suurimman runoilijan ja sen kirjallisuuden perustajan yksityiskohtaista omaelämäkertaa. Se herättää mielenkiintoa ei ainoastaan yksityisseikoillaan, jotka puhuvat runoilijan elämästä, vaan myös sillä miten se on esitetty (se on Virtasen sanelema, hänen itsensä lukema ja tarkastama teksti).

Se alkaa näin:
”Syntynyt 1889 tammikuun 8 p:nä. Mainiemen sahan ympäristöllä Padasjoella oli pieni asutus, mökkiläisiä, joissa minunkin isälläni oli pikkuinen mökki… Isäni olipääasiassa sahalla työssä. Äitini oli talonpoikaisvanhemmista mutta sellaisesta talosta, joka oli mennyt vararikkoon. Niin kauan kun isäni eli, kävin kansakoulua, 12 vuotiaaseen asti. Isän kuoltua läksin Pietariin. Kouluaikanakin minä jo kesäisin olin sahalla työssä, sellaisissa tilapäistöissä kuten kimpien niputus ym.”

Pietarissa Jalmari Virtanen asui alussa tädinsä luona. Työhön hän pääsi pieneen yksityiseen valuverstaaseen, sitten muutti Atlas-tehtaan konepajaan. Täällä työskenteli paljon hänen maamiehiään mm. Kustaa Rovio Ravelin-nimisenä, jonka kanssa Virtanen tutustui läheisesti.

Tammikuussa 1905 Atlasin työläiset menivät lakkoon yhdessä Putilovin tehtaan työläisten kanssa vastustaen työläisten erottamista. Lakkolaisten joukossa oli myös Virtanen, joka osallistui tapahtumiin aktiivisesti.

9. tammikuuta hän oli työläisten rauhallisen kulkueen verisen tukahduttamisen silminnäkijä. Tästä kertookin hänen runonsa Verisunnuntai.

Koko elämäksi oli jäänyt Jalmari Virtasen muistiin myös se Vapunpäivä, jolloin työläiset kokoontuivat hautausmaalle kunnioittaakseen kaatuneiden tovereiden muistoa ja jolloin vain oma näppäryytensä säästi hänet kasakkojen nagaikkojen iskuilta. Samaisena v. 1905 kolmisenkymmentä nuorta työmiestä, mukana oli myös Virtanen, yritti purkaa rautatien yhdellä Pietarin – Moskovan osuudella, estääkseen kasakkojen lähettämisen Moskovassa kapinaan nousseiden työläisten tukahduttamiseksi. Osallistumisesta vv. 1905– 1906 vallankumouksellisiin tapahtumiin Virtanen erotetaan tehtaalta yhdessä ystäviensä kanssa. Kahteen vuoteen hän ei onnistu löytämään pysyvää työpaikkaa ja asuu milloin Venäjällä, milloin Suomessa. Lopuksi hän hankkeutuu asemavahdiksi Shuvalovon asemalle.

Kirjallisen työnsä hän aloitti vallitsevaa yhteiskuntaelämää arvostelevista kirjoituksista. ”Kirottu maa”, ”Ruokaa!” – nämä olivat hänen ensimmäisten v. 1906 Uusi Inkeri -lehdessä julkaistujen kirjoitustensa otsikot. Virtasen runoja ja kirjoituksia julkaisi myös rautatieläisten lehti Juna.

Määrätietoisempi kirjallinen toiminta jatkui seuraavina vuosina Kälviällä, Suomessa, jonne Virtanen muutti jouduttuaan kolmeksi vuodeksi asumiskieltoon Pietarin ja Moskovan läänien alueella. Tällöin laajenee huomattavasti hänen runojensa aihepiiri. Hän alkaa kirjoittaa lyyrillisiä ja maisemia kuvaavia runoja, jääden niissäkin aina proletaariseksi kirjailijaksi:

Niin kirkas on kuutamo kumma, kylätietä kun astuskelen,
käy vierellä varjoni tumma,
kuin koira ois uskollinen.
Näin kuulas vain harvoin on ilta,
lumi kauneimman hohdon saa,
tuhattuikkeinen tähtösten silta
kuin kutsuen vilkuttaa.
Punapilkkehin päilyy ja loistaa
Mars joukossa naapurien
ja värjyy kuin tahtoisi poistaa
ikipainoa kahleiden.

Sidottuaan elämänsä työväenliikkeeseen Virtanen pyrkii Pietariin. Helmikuun vallankumouksen aikana hän komentaa Valkeasaaressa työläisosastoa, joka riisuu aseista santarmeja. Suomen työväen vallankumouksen pyörteissä Virtanen toimii liikennekomissaarina auttaen punaisten puolella taistelleita. Vallankumouksen kärsittyä tappion runoilija matkustaa Siperiaan, Omskiin, hänellä ”oli aikomus liittyä tov. Santeri Mäkelän ajattelemaan suureen kommuunaan.” Kun kansalaissota syttyy, hän osallistuu maanalaiseen työhön valkoisten selustassa Taran seutuvilla Irtysh-joella. Hän jopa joutui valkoisten vangiksi ja vain Punaisen armeijan hyökkäys pelasti hänet varmalta tuholta.

Virtasen kirjallinen ja yhteiskunnallinen toiminta aktivoituu hänen saavuttuaan Neuvosto-Karjalaan v. 1921. Hän toimii Punainen Karjala -lehden päätoimittajana ja sitten Karjalan kirjailijain johdossa.

Edustavan kirjailijavaltuuskunnan kokoonpanossa, siihen kuuluvat Fedin, Novikov- Priboi, Serafimovtish, Bednyi, Vishnevski, Surkov, Virtanen osallistuu v. 1937 Shota Rustavelin – 12-vuosisadalla Gruusiassa eläneen runoilijan muistojuhliin Tbilisissä.

Siihen mennessä Jalmari Virtasen nimi oli hyvin tunnettu maassamme. Tähän myötävaikutti mm. sekin, että Maksim Gorki oli kirjoittanut esipuheen hänen runokokoelmaansa Työn lomassa (1930). Gorkin mukaan Virtanen ”on sen luokan tahdon ilmituoja, jolla on historian kutsumuksena luoda uusi maailma, ja hän tietää, että:
”Tämä valta se kasvaa ja kaunistu”. ”Jalmari Virtanen, jatkoi Gorki, on luja ja reipas, sillä hänellä on laillinen oikeus sanoa sitä, mitä ei voi sanoa yksikään porvarillinen runoilija.”

Kun Gorki puhui työväenluokasta lähtöisin olevista runoilijoista yleensä, hän huomautti: ”Näillä runoilijoilla ei ole korkeaa kirjallista mestaruutta, onpa heidän tuotantonsa milloin missäkin määrin primitiivistä. Meidän on muistettava, että se on vasta raaka-aineitta suuria ja ihania tuotteita varten. Työläiskirjailijan kirjallinen taide ei kylläkään ole korkea, mutta sen merkitys on suuri.” Kyllä Virtasellakin oli heikkoja runoja, mutta Gorkin sanat koskevat häntä ehkä vähiten. Hänen parhaat runonsa ovat usein täysin moitteettomia. Hän käytti monenlaista runomittaa, pyrki värikkääseen äänensointuun, sisällökkääseen kielikuvaan.

Siuhuvat, viuhuvat koneiden remmit,
vasara iskuja jakaa.
Liehtoen, kiehtoen
leiskuvi liekki
ahjosta akkunan takaa.
Hiipivät, kiipivät
tomujen pilvet,
häilyen kattohon asti.
Huristen, suristen koneissa pyörät
pyörivät rattoisasti.

Nämä v. 1909 kirjoitetusta ”Tulen kutsu” runosta lainatut säkeet sointuvat nytkin mallikelpoisesti työtä kuvaavina. Nykypäivän runouden kannalta arvioituna Virtasen tuotannossa on paljon deklaratiivista, mutta se on aikakauden tuoma leima. Runolliseen, kuvalliseen sanomaan hän pyrkii myös tämäntapaisissakin runoissa. Niinpä runo, joka on omistettu osuuskunnalle Punainen poro, on laadittu voimakkaassa rytmissä ja se alkaa luonnonkuvauksella:
Siellä on lunta ja tähdet hiiluu,
siellä ne pedrat laukkaa.
Siellä se tuulee tunturituuli
ja siellä se pakkanen paukkaa.

Virtanen oli ammattikirjailija. Ammattitasosta puhuvat myös hänen käännöksensä, tarkat ja huolitellut. Hän käänsi sekä runoutta että proosaa: A. Pushkinia, D. Bednyita, N. Tihonovia, J. Kupalaa, J. Libedinskia, J. Hashekia ym.

Virtasen elämäntie katkesi runoilijan ollessa parhaissa luomisvoimissaan. Hän tahtoi ja olisi pystynyt saamaan kirjallisuudessa paljon aikaan.

Neuvosto-Karjalasta tuli hänen toinen kotimaansa, sille hän omisti parhaat runonsa. Ne soivat tänäänkin, herättäen meissä varmuutta tulevaisuuteen.

www.locallit.net