www.locallit.net | www.locallit.net/english

Vainoja kirjailijoiden silmin
Armas Misin
Karjalan Sanomat 5.7.2006

Vuonna 1926 syntynyt Karjalan kirjailijaliito on Neuvostoliiton muiden järjestöjen tapaan kokenut paljon kovia 1930-luvulla. Varsinkin sen jälkeen, kun maan kaikki kirjailijayhdistykset liitettiin 1934 yhteen kirjailijaliittoon, yksi ainoa ideologia voitti ja sosialistinen realismi vahvistettiin pääsuunnaksi ja menetelmäksi.

Kohta kirjailijat saivat tuntea nahassaan, mitä se merkitsi. Vuonna 1937 Karjalan kirjailijaliitosat erotettiin "porvarillisnationalistiset" kirjailijat Lea Helo (Topias Huttari), Urho Ruhanen, Hilda Tihlä, Oskari Johansson, Ragnar Rusko ja Sakari Kankaanpää.

Pian alkoivat arestit. Leiriltä eivät koskaan palanneet suomalaiset Jalmari Virtanen, Santeri Mäkelä, Ragnar Rusko, Eemeli Parras, Oskari Johansson, Lauri Luoto, karjalaiset Iivo Nikutjev, Aleksandr Kirillov, Nikolai Hrisanfov (Krisun Miikul) ja monet muut.

Näistä traagisista tapahtumista on tullut paljon kirjoitettua lehtien palstoilla ja kirjoissa. Omista leirivuosistaan kertoi myös Urho Ruhanen kirjassaan Syytettynä suomalainen (1989).

Viime vuonna Petroskoissa ilmestyi hakuteos Karjalan kansalliset kirjailijat, johon on kerätty tietoja vainovuosien kirjailijauhreista. Näkivät päivänvalon myös Ragnar Ruskon kirjeet, jotka hän heitti vaunun ikkunasta, kun häntä vietiin itään, toivossa, että ne löytävät vastaanottajansa.

Aineisto on kuitenkin niin huutava, että pelkkiä asiakirjallisia kuvauksia ei riitä.

Ilahduin kuin sain lukea Carelia-lehdestä katkelman Arvi Pertun suomenkielisestä romaanista Papaninin retkikunta. Ja kohta itse kirjailijalta sain kirjan lahjaksi.

Romaani on ajankohtainen. 1930-luvun seuraukset jatkuvaivat sodanjälkeisinäkin vuosina, vaikka enää ei suoranaisia vainoja ollut.

Kuitenkin silloinkin kirjoista sensuroitiin ahkerasti pois kaikki kohdat, joissa kirjailijat "astuivat syrjään" ja luopuivat maata johtavasta ideologiasta. Siitä huolimatta kirjallisuus kehittyi ja toi julkisuuteen kirkkaita nimiä kuten Jaakkola, Timonen, Rugojev, Perttu, Laine ja Stepanov.

Arvi Pertun romaani on taideteos. Yhdestäkään romaanin henkilöhahmosta ei voi päättää todellista henkilöä, vaikka useinkin pulpahtavat esiin tunnistettavat tosiasiat ja pikkuseikat Karjalan kirjailijoiden elämästä.

Perttu kuvailee todellisia tapahtumia ja kuviteltuja ihmisiä, kirjailijoita, runoilijoita ja heidän rakastajattareitaan.

Päähenkilönä on lehden toimittaja Jaakko Pettesson. Hän on tullut Amerikasta rakentamaan sosialismia, mutta pikkuhiljaa hänestä tulee ilmiantaja. Hänen silmin on esitetty silloista Petroskoita ja sen ihmisiä, kaupungin tasavallan johtoa. Petterssonin syyllisyyttä lieventää vain se, että hänet itse heitetään vankilaan, jossa kidutetaan.

Romaanin 1930-luvun loppupuolen petroskoilaiset elivät pelossaan elämänsä puolesta. Vaaraa odottamaan panivat heitä jo yöikkunasta heijastuvat auton valot.

Lukijan muistiin jää Petterssonin ja Mustikoiran suhteet: "Ensi kertaa tunsin Mustin läsnäolon mukavaksi. Se oli elävä ja välitti minusta. Se tuli jakamaan pelkonsa ja lohduttamaan. Me pelkäsimme yhdessä. En halunnut ajatella äänien merkitystä, odotin vain, että ne lakkaisivat. Vihdoin kaikki hiljeni, ja hetken päästä ikkunassa välähtivät kääntyvän auton valot. En halunnut pelätä enää".

Pertun romaani on laaja psykologinen teos, täynnä päähenkilön fyysistä ja sielunelämää ja unien kuvaamista. Luullakseni Pertun uusi teos haastaa lukijoita laajaan keskusteluun. Ei tästä keskustelusta voi Karjalan kirjailijaliittokaan olla syrjässä.

www.locallit.net