www.locallit.net | www.locallit.net/english

Kotikunnan tarinan kertoja
Pekka Mutanen
Neuvosto-Karjala 11.5.1979, 4

Proosakirjailijana tunnettu Ortjo Stepanov on syntynyt Pohjois-Karjalassa talonpojan perheessä. Vuonna 1950 kirjalliset harrastuksensa aloitettuaan hän on siitä lähtien julkaissut seitsemän kirjaa. Ortjo Stepanovin sankarit ovat tavallisia rahvaanmiehiä ja -naisia, rehtejä ja ahkeria ja toimivat kotoisilla karuilla kunnailla, jotka ovat heille rakkaita ja kauniita.

Romaanissa Kotikunnan tarina (ilmestyi 1969) Stepanov kuvaa neuvostovallan alkuvuosia Pohjois-Karjalassa, samat sankarit toimivat myös romaanin toisessa osassa, jonka nimi on Sakun Jaakko, rahvaan mies (1973), mutta nyt jo toisissa oloissa - kollektivisoinnin aikana, he taistelevat Suuren Isänmaallisen sodan puhjettua puolustaen Synnyinmaataan romaanin kolmannessa osassa Kuuma kesä (julkaistu Punalipussa 1977). Nyt kaikki nämä kolme osaa ilmestyivät Karjala-kustantamon toimesta yhtenä kirjana.

Avustajamme Pekka Mutanen on haastatellut Ortjo Stepanovia mainitun kirjan ilmestymisen yhteydessä.

Mikä on kirjailijakutsumuksesi perustarkoitus?

Muovaisin esitetyn kysymyksen toisin - mikä on kirjailijatöitteni perustarkoitus. Lokakuun vallankumouksen jälkeen karjalainen talonpoika tuki vaistonvaraisesti neuvostovallan syntyä ja sen kehitystä, taisteli neuvostovallan puolesta. Hänellä ei ollut selvää luokkakanta: seudulla, jolla olen syntynyt, elämän perustana oli luontaistalous, oli säilynyt patriarkaalisuus, takapajuisuus oli silminnähtävä, vallitsi lukutaidottomuus. Ennen vallankumousta kotikylässäni ei ollut ainuttakaan lukutaitoista. Kirjallisissa töissäni olen pyrkinyt näyttämään, miten talonpoikaisto alkoi rakentaa uutta elämää tältä asteelta. Se ei ollut helppoa. Olihan synnyttävä uuden yhteiskunnan ihmisen. Ja juuri tämä ihminen sellaisenaan, minkälainen hän oli heti vallankumouksen jälkeen, tai oikeammin kansalaissodan jälkeen, joka Karjalassa päättyi 1922, ja miten hän alkoi tästä lähtien kehittyä, onkin kuvaukseni kohteena.

Ajanjaksona on kansalaissodan jälkeinen kausi aina nykypäiviin saakka. Karjalan historian tutkijat eivät vielä ole tehneet perusteellista työtä Pohjois-Karjalan historian tutkimiseksi ja sen tunnetuksitekemiseksi. Se ei anna tuleville polville täydellistä kuvaa. Juuri tämän kauden ihmisistä olen pyrkinyt kertomaan tuotteissani. Olenhan itsekin pikkupoikana ja myöhemmin jo varttuneena ollut mukana ja silminnäkijänä kansani elämän kaikissa vaiheissa. Itse asiassa olen kansani kehityksen tulos, oikeammin - tämän kehityksen tuote.

Missä teoksissasi olet realisoinut tätä tarkoitusta?

Romaanisarjassa Kotikunnan tarina, Sakun Jaakko, rahvaanmies sekä Kuuma kesä. Tämä on osa siitä sarjasta, jonka olen ajat sitten suunnitellut ja jota nyt toteutan. Mitä tulee niiden onnistumiseen, niin tekijänä minun on vaikea mennä siitä jotain sanomaan. Tiedän vain sen, että romaanini ovat olleet monesti kirjallisuusarvostelun kohteena. On ilmestynyt kirjoituksia sekä Karjalan lehdissä ja aikakausjulkaisuissa että myös moskovalaisissa julkaisuissa Druzhba narodov ja Literaturnoje obozrenie. Arvosteluun suhtaudun kriittisesti, sekä kehumiseen että moittimiseen.

Mitä kirjailijana voisit sanoa kansanomaisuudesta ja luonnonsuojelusta?

Sosialistisen realismin yhtenä tärkeänä piirteenä on kansanomaisuus, johon kuuluu kansan kieli, tavat, yhteenkuuluvaisuus jne. Jotta voisimme kirjoittaa täysipainoisia, mielenkiintoisia, tositapahtumiin perustuvia teoksia, meidän on ennen kaikkea tunnettava aikalaisemme. Tämän lisäksi karjalaisilla kirjailijoilla ehtymättömänä lähteenä on kansanrunous, folklore. Tässä mielessä suurella venäläisellä kirjallisuudella on valtavia saavutuksia. Ja meidän on otettava tästä oppia pystyäksemme edes lähimain näyttämään Karjalan rahvaan elämää. Siihen olen kirjailijana koko ajan pyrkinyt.

Mitä tulee luonnonsuojeluun, niin sanon, että se on laaja, kärkevä ja minua kiinnostava kysymys. Jos ihmiskunta haluaa jatkaa olemassaoloaan, sen on suojeltava luontoa. Kirjailijan osuus tässä asiassa on hyvin tärkeä ja tarpeellinen. Karjalan kirjailijoilla on paljon tehtävää. Suurin rikkautemme - metsät ja vesistöt - joista karjalainen aikoinaan hankki elatuksensa, on säilytettävä.

Ihmiskunnan kehittyessä seudullamme alkoi puutavaran valmistus ja sen kuljettaminen teollisuuskeskuksiin. Luonto on sitä varten, että ihminen käyttäisi sen verran, mitä se ehtii kasvaa, ja tämä panee ajattelemaan, miten löytää keinot metsän nopeampaan kasvuun. Metsä on yksi ilmaston puhdistajista, ja tässäkin mielessä sen osuus ihmiskunnan olemassaolosta on tärkeä.

Vesien saastuttamisesta on myös silmiinpistäviä näytteitä. Karjalaisilla kala on aina ollut varsinaisia ruokia, ja nyt kalakanta on huomattavasti järvissämme vähentynyt. Siihen ovat syyssä monet tekijät. Mutta holtittomuuttakin on paljon. Karjalan kirjailijat ovat sanoneet sanansa vesistöjemme puhtaana säilyttämisen hyväksi. Mutta pitäisi tehdä vieläkin enemmän, ja mikä tärkeintä - kasvattaa ihmistä luonnon ystävänä ja suojelijana eikä sen raiskaajana.

Miten hahmottelisit kansallisen kirjailijan tehtävät tänään?

Yleisinhimillisten päämäärien ohella, so. oman ajan kehityksen kuvaamisen ohella, jokaisella kansallisella kirjailijalla on tehtävänä luoda sellaisia taideteoksia, joissa heijastuisi tämän kansan piirteet, luonne, tavat, jne. Toisin sanoen jokaisen kansallisen kirjailijan on lähdettävä taivaltamaan vaikeita kirjallisuuden sokkeloita omalta kansalliselta maaperältä. Ja mikäli hän selviytyy tehtävässään, hän parhaiten palvelee koko neuvostoyhteiskunnan tarpeita ja pyrkimyksiä ja miksei myös koko maailman edistysmielisiä voimia. Tshingiz Aitmatovin tuotanto on siinä mielessä hyvänä esimerkkinä. Kansallisen kirjailijan on oltava internationalisti, sovun ja ystävyyden rakentaja maamme kaikkien kansojen kesken. Neuvostoliiton Perustuslakikin velvoittaa siihen. Kirjailijalla joka ei palvele oman kansansa henkisiä tarpeita, ei ole arvoa kansallisessa eikä koko Neuvostoliiton kirjallisuudessa. Kansallinen kirjallisuus Karjalassa, minun käsittääkseni, elää kukoistuskauttaan. Ne taideteokset, joita meidän kirjailijamme ovat saaneet aikaan, ovat tunnettuja ei vain meillä Karjalassa, vaan kautta Neuvostoliiton ja jopa ulkomaillakin. Minua huolestuttaa se, ettei nuorta voimakasta kirjailijapolvea ole liioin nähtävissä. Nuoria kirjailijoita on, mutta vähän. Kokeneiden kirjailijoiden on vaalittava niitä nuoria, jotka yrittävät tehdä kirjallista työtä. Tässä meillä on sellainen laaja työsarka, jonka hyväksi kaikkien kannattaa tehdä työtä.

Minkä parissa teet nyt työtä?

Jatkan Kotikunnan tarina -romaanin sarjaa edelleen ja kirjoitan uutta romaania, jonka työnimenä on Lesken lempi. Aikomuksenani on kuvata sodan loppuvaihetta. Karjalassa ja sitä, miten siirrytään rauhan oloihin sekä miten monia kärsimyksiä kokenut kansa joutuu uusien koettelemuksien eteen. Alkaa uusi rakennuskausi. Ihmisiä palaa kotikunnilleen: yhdet palaavat rintamilta, toiset evakkomatkoilta, kolmannet vihollisen vankileireiltä. Kaikki he kerääntyvät omiin kyliinsä ryhtyäkseen rauhanomaiseen työhön. Näistä asioista on kirjoitettu paljon. Pitäisi osata esittää asiat sellaiselta kantila, minkälaiselta toiset tekijät eivät ole hoksanneet kuvata. Se on vaikea tehtävä. Takeena menestykseen on maanmiesteni apu. Heiltähän minä olen aina ennenkin saanut tukea.

Mainitsen heistä vain muutamia. Sakun Jaakon tyyppiä luodessani käytin haikolalaisen Luasari Stepanovin, jyskyjärveläisen Kirilä Rekinin sekä tsiksolaisen Kirilä Vasiljevin elämäkertoja, puhetapoja ja luonteita. Hirssolan Ontto syntyi haikolalaisen Ortjo Kusminin, sompajärveläisen Ondrei Ivanovin ja alajärveläisen Jalmari Vainion piirteistä. Annin Miikkulaan riitti "rakennustarpeita" venehjärveläisen Heikki Lesosen ja haikolalaisen Miikkula Kusminin esikuvista.

Olen tavannut niin koloriittisia ihmisiä, ettei heitä tarvinnut kätkeä peitenimen taakse. Ottakaamme vaikkapa Suomesta tulleet ja kansalaissodan jälkeen Uhtualla työskennelleet Verne Fosten, Paavo Manninen, Juuso Matero taikka Isänmaallisessa sodassa sankarillista teoistaan kuuluksi tullut inkeriläinen Paavo Kataja.

Tulkoon tässä yhteydessä sanottua, että jokainen ihminen voi olla taiteellisen tuotteen esikuvana. Pitää vain osata käyttää heidän olemuksiaan. Mitä enemmän olet rahvaan seurassa, sitä paremmin luontuu kirjallinen työ. Elämän tuntemus on yksi tärkeimmistä edellytyksistä luovan työn menestykseksi.

Aina kun syntyy vaikeuksia kirjallisissa töissäni, tekee mieli päästä Kemijoen vesistöjen yläjuoksuille, missä elää heimoni väki.

www.locallit.net