www.locallit.net | www.locallit.net/english

"Metsän humistessa"
Kirjallisuusarvostelua
Urho Ruhanen
26.11.1975, 4

Tällainen on Antti Timosen uuden kertomuskokoelman nimi. Sen aihepiiri on laaja, siihen sisältyy kuvia Neuvosto-Karjalan historia kaikista vaiheista aina Suomen valkoisten maahanhyökkäyksen ja ns. bandiittikapinan ajoilta lähtien. Aihepiirin laajuus todistaa tekijän monipuolista elämänkokemusta, havaintokykyä, asioihin perehtyneisyyttä, sillä ilman niitä ei tosikuvia, henkilöhahmoja synny. Paraskaan aihe ei vielä tee hyvää teosta, vaan se on osattava pukea taiteelliseen asuun, ts. sellaisiksi henkilökuviksi, ihmisluonteiksi, joita henkii elämäntotuus.

Mieleenpainuvia ovat kertomukset työn karaisemista vanhuksista (Kurorttimatka, Poikansa vieraana, Ka ei sanon, Järvi vain kohisee ja kohisee, Undozerov, Nuotio saarella). Tarvitsee vain nähdä ja kuulla, kun tekijä lukee salintäyteiselle yleisölle kertomustaan Kurorttimatka, miten riemukkaasti se otetaan vastaan. Tämä taidokkaasti rakennettu pieni humoristinen kertomus vanhan tukkimiehen matkasta Kaukasiaan on varsin värikäs kulttuurikuva kaukaisesta karjalaisesta kylästä 1920-luvulla.

Vanhan kansan moraaliin kuuluu, että isä huolehtii pokansa elämästä ja kunniasta vielä silloinkin kun poika on jo omilla teillään kaukana kotoa. Vanha isä kuulee poikansa traktoristi Hovatan joutuneen riitaan mestarin kanssa. Isä hiihtää pojan työmaalle. J akun hän saa tietää, että poika ei halua siirtyä paremmalle työlohkolle, johon mestari häntä pakottaa nostaakseen hänen edustajaehdokkaan arvovaltaa, asettuu isä poikansa kannalle. Rehellinen työ ilman etuilua, se on hänenkin moraalikäsityksensä perusta. Eikä mestarin auttanut muu kuin todeta: "Kantoonsa se vesa kasvaa - poika isäänsä."

Niin näissä kertomuksissa kuin monissa muissakin tuotteissaan Timonen palaa patriarkallisen elämän perinteisiin ja kuvaa noita kovia kokeneita, raskaan elämän ja työn opettamia vanhuksia. Sellaisiin kuuluu Nikolai Petrovitsh, joka saattaa koskien kautta kaksi nuorta - työnjohtajan ja välskärin - asumattomalle rannikolle, jossa pian alkavat rakennustyöt. Mies tekee nuorille pöydän (stolovoin) kiireesti ja jättää heille valtiolta lahjaksi saamansa radiovastaanottajan eikä edes sanonut, että se on hänen omansa. Niin vaatimattomia ovat nuo vanhan kansan miehet.

Liikuttavan, kaihoisan ja syvällisen moraalin sisältää kertomus Ignatta-vaarista, joka elelee Musti-koiransa kanssa kaukaisessa Hiisi-niemessä. Hän on kadottanut poikansa sodassa, haudannut Muariensa, vain pojanpoika Huoti kävi kesäisin opiskeluaikanaan ja työskennellessään mestarina metsätyömaalla viettämänsä lomaansa vaarin luona. Pienin mutta kuvaavin yksityiskohdin on piirretty kuva, miten vaari odottaa lomalle rakastan pojanpoikaansa. Kaikki on valmista, kaikki on paikallaan, varustaapa vaari säästökirjansakin pojanpojalleen annettavaksi. Sitten hän astelee Mustinsa kanssa jalan soiden poikki kymmenen kilometrin matkan laiturille. Matkustajia purkautui aluksesta. Huotia ei ollut, postityttö toi kirjeen ja luki sen vaarille. Poika saa tietää, että hän on vaimonsa kanssa muuttanut Petroskoihin ja ilmoittaa kylmästi, ettei hän voi tänä kesänä eikä edes tulevanakaan tulla tapaamaan vaaria. Niin sammui vanhuksen viimeinen toive. Nyt ei vaari tarvitse enää lehmäänsäkään. Vaari ja Musti jäivät kahden, järvi vain kohisee kohinaansa.

Tekijä paljastaa kansliarotan, Pjotr Potapovin, joka peläten paikkansa menettämistä ei uskalla ratkaista mitään asiaa omin päin ja pitää kuollutta lakipykälää ohjeenaan. Ja taaskin vanha moottorialuksen kuljettaja Undozerov, oikea työjuhta, oikeellisuuden puoltaja nousee tuota paikkansa vartijaa vastaan. Hän löytää ratkaisun miehensä tapaturmaisesti menettäneen perheenäidin eläkeasiaan.

Nämä ovat mieleenpainuvia sivuja kokoelmassa, mutta eivät ainoita.

Äidin kuva nousee kertomuskokoelmasta kansanmoraalin säilyttäjänä, valmiina uhraamaan itsensä lastensa hyväksi. Syvä inhimillinen suhde äitiin ja äidin rakkaus ovat tekijän motiiveina kertomuksissa.

Syvää tragiikkaa, sankaruutta, toveruutta ja kovia koettelemuksia henkivät tekijän luomat sota-aiheiset kuvaukset, joiden tarkoituksensa ei ole itse taistelun ilmentäminen, vaan ihmisen, ihmisluonteen kuvaaminen tietyissä tilanteissa. Varsin totuudellinen on kertomus Setä, jossa kolmikymmenvuotias kapteeni tuntee suurta mielihyvää ja ihmetystä, kun hänen pelastamansa pahasti haavoittunut tyttö nimittää häntä sedäksi. Sama kapteeni osoittaa huomaavaista inhimillisyyttä vasta koulusta päässyttä, helläluonteista, vielä karaistumatonta aliluutnanttia Vorobjovia kohtaan. Kapteeni ei ota häntä tiedustelujoukkueen komentajaksi aliluutnantin vaatimuksista huolimatta, sillä pitää tehtävää kyseisessä tilanteessa liian ankarana ja vaarallisena nuorelle kokemattomalle aliluutnantille.

Koettu, emotionaalisesti eletty värittää Timosen useita kertomuksia. Sellainen on kirje Volodjan äidille, kun kapteeni luuli pojan kaatuneen. Kapteeni lausuu ajatuksenaan: "Luin kirjeen vielä kertaalleen, raskain sydämin. Pukipa tuon viestin miten herkkiin sanoihin tahansa, äidille se on yhtä tuskallista." Mutta osoittautuikin että Volodja on elossa. "Tuskinpa kukaan on polttanut kirjoittamansa sellaisella riemulla kuin minä poltin tuon lähettämättä jääneen kirjeen", lopettaa tekijä kertomuksensa.

Kokoelman rakenteellisesti parhaimpia on kertomus Instituutin jälkeen. Lukija seuraa juonta jännittyneenä. Niina on päättänyt kiitettävin arvolausein instituutin, kieltäytynyt aspirantuurista. Työssä piirin maataloushallinnossa hän yrittää paljastaa Uusi tie -kolhoosin rötöksiä ja joutuu pahoille kirjoille. Kirje opiskelutovereilleen, agronomille laukaisee jännityksen, paljastaa asian. Kertomus päättyy.

Timonen joutui näkemään pikkupoikana mitä oli suomalaisten anastajien hyökkäys Karjalaan. Sitä hän on tutkinut ja siitä kirjoittanut mm. romaanissaan Me karjalaiset. Kokoelmassa on kertomus, jossa Huoti on kauhean näyn todistajana: valkoiset työntävät suomalaisen punikin avantoon. Poika piiloutuu peloissaan metsäpirttiin, haavoittaa isäänsä, joka valkoisia paeten oli tullut pirtin suljetin oven taakse. Sitten isä sanoo: "Emmä myö tällaista pyssyö tarvitse. Meilä pitäv olla rauhan pyssy. Elä ni konsa itse suahittele tämmöistä asetta. A konsa on pakko, ota. Tiijä vain minne päin pitäy kiäntyä, kenen puolesta ta ketä vastah."

Kokoelmaan on kuitenkin joutunut myös vähemmän onnistuneita tuotteita. Kertomuksessa Juhlan sankari esitetään ammattivaras sankarina. Mutta kuva jää perustelemattomaksi. Siinä eivät tule esille ne motiivit, jotka muuttavat tuon rikoksentekijän käsityksiä ja muovaavat ammattirikollisen moraalin toiseksi. Tärkeintähän on ihmisen kehityksen kuvaaminen, vasta silloin kuva käy uskottavaksi. Teennäiseltä ja pintapuoliselta vaikuttavat kertomukset Keväällä ja Kaikkea sitä sattuu, sillä niissä ei kuvastu tosielämä ja sen ongelmat. Nähty tai kuultu tosiseikka tai tapahtuma ei vielä sinänsä muodosta taiteellista totuutta, vaan se kaipaa tiettyä tyypillistämistä, yleistämistä, tosiasian muokkaamista kirjailijan käytettävissä olevin keinoin, niin kuin on tehty kokoelman muissa kertomuksissa.

Tekijän kielenkäytössä tapaa eräitä huolimattomuuksia, jotka rikkovat kuvaa ja häiritsevät lukijaa: "…oli kotiseudulla alkuaikoina vaikeata, kunnes meitä ei tullut auttamaan Pokko." "Siksi mekään emme halunneet hänen äitinsä saavan virallisen viestin." ym.

Näistä erinäisistä rikkeistä huolimatta lukija löytää Antti Timosen kertomuskokoelmasta viehättävää, ajatuksia herättävää lukemista.

www.locallit.net