www.locallit.net | www.locallit.net/english

Talvimatkalla naapurien luona
Antti Timonen
25.2.1972, 4

Aivan rajalla juna pysähtyi vain hetkeksi, sitten ikkunan ohi soluivat hitaasti taakse Neuvostoliiton ja sitten Suomen rajapylväät. Vainikkala on ensimmäinen rautatieasema Suomen puolella. Kun passi- ja tullimuodollisuudet on käyty läpi, junan ohi lipuu taas asemia: Ukonmäki, Luumäki, Riihimäki… Nämä seudut on kumpuilevaa maastoa ja siitä johtunevat mäkipäätteiset asemien nimet. Eniten Suomessa on kuitenkin järvi-päätteisiä paikkakuntien nimiä, kymmenien tuhansien järvien maa kun tämä on niin kuin meidän kotoinen Karjalammekin. Nyt oli tosin vaikea eroittaa pikku järviä ja lampia pelloista, tasangoista ja soista. Kaikki oli auringossa välkkyvän lumen peitossa.

Tämä oli minulle jo hyvin mones Suomen matka. Ja kuitenkin joka kerta näkee jotain uutta, mitä ei ole tullut ennen huomanneeksi. Ja joka kerta täällä joutuu ajattelemaan, että valtakunnan raja ja yhteiskuntajärjestelmien eroavaisuus eivät ole esteenä sille, mikä on kaikkialla samanlaista kuten äidinrakkaus, kiintymys kotiseutuun, ystävyys, toveruus. Niitä on paljon yhteisiä tunteita, jotka ilmaistaan vain eri kielillä eri puolilla maailmaa. Asemalaituria pitkin asteli nuori poika ja tyttö käsikädessä, pakkasen piristämillä kasvoilla leikki lämmin, onnellinen hymy. Kai aikovat kulkea koko elämänsä käsi kädessä tai ovat jo alkaneet tuon taipaleen. Ja samanlaisia kuin muualla maailmassa ovat tuon taipaleen puoliväliin päässeet. Muistan kun kerran lähdin Kouvolan asemalle saattelemaan Neuvostoliitosta vierailulta palaavaa suomalaista miestä, jonka kanssa olimme tutustuneet vaunussa. Asemalaituria pitkin häntä vastaan juoksi pitkähkö keski-ikäinen nainen onnesta säteilevin kasvoin ja heittäytyi miehensä syleilyyn. Mutta äkkiä hän otti askeleen taakse:

– Miten sinua ei hävetä matkustaa ihmisten keskellä ja vielä ulkomailta kun kaulus on likainen! Et viitsi katsoa itseäsi edes peilistä.

Vaimot ovat vaimoja. Kaikkialla samanlaisia. Helsingissä pakkanen ei ollut niin kipakka kuin matkalla. Ehkä ilmaa lämmittävät kaikki kadut täyttäneiden autojen pakoputket. Tai emme huomanneet pakkasta päällysvaatteissa. Oli mielenkiintoista tervehtiä Suomi–Neuvostoliitto -seuran uutta pääsihteeriä Christina Porkkalaa, jonka tunsin jo näkemieni valokuvien perusteella. Hänen herttaisilla kasvoillaan leikki veikeä hymy, kun esittelin itseäni:

– Kyllä sinulla Antti on näkömuisti. Meidät on esitelty ja olemme tavanneet jo monesti. Samassa Christina Porkkala jatko puhtaalla venäjän kielellä koko valtuuskunnallemme:
– Toivottavasti olette levänneet junassa. Olemme tehneet teille ohjelman työtä emmekä lepoa varten. Saatte levätä vasta sitten kun palaatte kotimaahanne. Ohjelmamme oli koko viikon päivät todellakin niin tiivistä ja pirteää, ettei siinä ehtinyt pahasti paleltua, vaikka paukkuikin pakkanen. Matkamme tarkoituksena oli osallistua Suomi–Neuvostoliitto -seuran opintopäiviin, minne oli kokoontunut edustajia SNS:n kaikista piirijärjestöistä. Nuori tiedemies, Moskovan yliopiston lehtori Aleksei Kozlov teki opintopäivillä hyvin seikkaperäisen ja syvällisen esitelmän Euroopan turvallisuuden ongelmista ja me Neuvostoliiton ystävyysseurojen liiton Skandinavian osaston varajohtajan Valentin Kurentsovin kanssa esitelmöimme Neuvostoliitto–Suomi – seuran toiminnasta ja yhteistyöstä SNS:n kanssa – minä seuramme eri vaiheista nykypäiviin saakka mm. Karjalan osaston esimerkkien valossa ja V. Kurentsov maittemme välisen kanssakäymisen tavoitteista ja konkreettisista yhteistyömuodoista lähi tulevaisuudessa. Opintopäivien jälkeen kukin meistä matkusti eri puolille Suomea jatkamaan näitä esitelmiä SNS:n piirijärjestöissä sekä osallistumaan muihin kohtaustilaisuuksiin.

Minulle oli edessä suurin lenkki: Helsinki– Oulu–Kuopio–Helsinki. Suurin, mutta isännilleni helpoimmin järjestettävissä.

Olin lähdössä matkalle myöhään illalla. Puolenpäivän jälkeen pistäydyin hetkeksi huoneeseeni hotellissa. Ehdin vain avata oven kun puhelin soi ja sain kuulla, että minua odotetaan aulassa. Siellä oli KOM- teatterin ohjaaja ja näyttelijä Tytti Oittinen. Minä olin ehtinyt nähdä tämän teatterin esityksen Petroskoissa, saapunut ennen heitä Helsinkiin ja tuloiltana järjestetyssä haastattelutilaisuudessa ehtinyt kertoa tämän teatterin meillä saamasta suosiosta. Miltei kaikki Helsingin lehdet olivat ehtineet jo julkaista haastattelun. Nyt KOM- teatteri oli palannut kotimaahansa ja näyttelijät halusivat kutsua minut paluunsa kunniaksi järjestettävälle illalliselle. Olin juuri selittämässä, että kiitos kutsusta, mutta ikävä kyllä, heidän illallisensa aikana minun on oltava jo junassa. Silloin aulan ulko-ovi avautui ja sieltä tuli touhukkaana ympärilleen katsomatta tuttu mies. Hän meni suoraan portjeen luon ja kysyi kovalla äänellä, missä huoneessa asuu neuvostoliittolainen vieras Timonen. Portjee hymyili vastaukseksi ja katsoi tulijan olan yli minuun. Tulija toisti kärsimättömästi:

– Missä huoneessa hän asuu? Kysyn vakavasti. Kävelin tulijan selän taakse ja sanoin: – Lauri, älä nyt suutu syyttömille ihmisille. Sitten syleiltiin kuin rakastavaiset kuutamossa. Kuinkahan mones kerta tämä lie ollutkaan kun tapasimme uudestaan Lauri Kokkosen kanssa. Olen kertonut hänestä jo Neuvosto-Karjala lehden palstoilla, mm. Elokuu Kainuussa nimisessä kirjoitussarjassa v. 1968. Sodan aikana hän oli täällä karjalaisia ”vapauttamassa”, mutta rehellisenä miehenä ja herkkänä taiteilijasieluna tuli pian huomaamaan, etteivät karjalaiset kaivanneet sikäläisiä ”vapauttajia”, vaan odottivat vapautusta toisilta voimilta, omalta neuvostoarmeijalta ja tekivät parhaansa tämän voiton jouduttamiseksi.

Lauri Kokkonen palasi täältä kotiinsa toisenlaisena kuin oli tullut – sodan, fasismin ja valloitushankkeiden vastustajana. Näille aatteille ja sodanaikaisille episodeille hänen omasta elämästään ja muutoksestaan hän, jo sitäkin ennen tunnettu kirjailija, on omistanut romaaninsa ”Kenttäpostia” sekä näytelmän ”Ruskie neitsyt”, jonka kantaesitys on piakkoin Porissa ja toivottavasti se tulee parrasvaloon myös Petroskoissa. Ammatiltaan hän on opettaja, nykyään Oulun lääninhallituksen kouluosaston päällikkö, arvonimeltään kouluneuvos. Nyt hän oli virkamatkalla Helsingissä ja taisi järjestää asiansa juuri niin, että saimme lähteä samaa matkaa Ouluun. Tätä ennen olimme tavanneet Oulussa ja Petroskoissa, Helsingissä ja Leningradissa, Tampereella ja Pushkinossa, kesämökeillämme Pielavedellä ja Pässinrannalla. Keskusteltavaa on riittänyt ja riitti tälläkin kertaa. Semminkin kun viime vuodet olemme kumpikin kirjoittaneet teoksiamme samantapaisista aiheista – sotien tapahtumista sotienvastaisessa ja kansojemme välisen ystävyyden hengessä. Tosin eri aikakausiensodista ja eri puolilta tulilinjaa katsottuna. Olemme välillä väitelleet ideologisistakin erimielisyyksistä, mutta naapurisopua ja ystävyyttä rakentavassa hengessä.

Oulussa oli yli kolmenkymmenen asteen pakkanen, jonka tuntuvuutta lisäsi mereltä henkäilevä jäätävä viima. Piti olla ja oltiin aina menossa. Oli virallista ja epävirallista ohjelmaa, juhla- ja perheaterioita, tutustumis- ja vierailukäyntejä, esitelmiä SNS:ssa sekä kirjailijain ja sanomalehtimiesten seurassa. Tutustuttiin sekä sairaalaan että kouluun.

Nykyaikaisia koulurakennuksia olen nähnyt monasti, mutta ensi kerran olin tunneilla. Jotain kaukaista ja lämmintä hulvahti mieleeni entisenä opettajana seuratessani hetkisen lasten väsymätöntä vilinää ja moniäänistä melua koulun avarilla käytävillä. Entisenä suomen kielen opettajana minut vietiin nimenomaan äidinkielen tunnille yhdeksänteen luokkaan. Lääninhallituksen kouluosaston päällikön, jonka hallussa on tuhatkunta koulua, tulo luokkaan ja vielä ulkomaalaisen kanssa taisi olla merkkitapaus.

Minulle tämä tunneilla taisi olla suurempi yllätys kuin oppilaille, niin paljon sain havaita uutta. Suomen kielen opettamisen metodiikassa oli paljon uutta ja erilaista kuin minun aikanani kauan sitten Karjalassa. Minulle oli aivan yllätyksenä sekin, että kaikilla luokilla oppilaat vastaavat opettajan kysymykseen istualtaan. Myöhemmin sain tietää, että niin pitkääkin olla uusien sääntöjen mukaan. Oppilaan seisaalleen nouseminen aiheuttaa jonkin verran kolinaa se heikentää huomiokykyä. Sen lisäksi seisaallaan oppilas tuntee olonsa kuin puhujakorokkeella eikä kykene ilmaisemaan ajatuksiaan niin vapaasti kuin istuallaan.

Sitten tapahtui yllätyksistä suurin. Eräs tyttönen nosti kätensä ja kysyi opettajalta, että mikä käytännöllinen merkitys sillä on että pitää päntätä päähän ja muistaa kaikki verbien neljä aikamuotoa. Tarvitaanko jokapäiväisessä arkikielessä esimerkiksi pluskvamperfektiä? Tiesin jo ennestäänkin, että Suomessa käydään lehtienkin palstoilla paljon keskustelua kouluelämän, muun muassa ohjelmien uudistamisesta. Nyt ihmettelin, että siihen saavat osallistua oppilaatkin ja asettaa tuo tai tämä asia ohjelmasta epäilyksen alaiseksi. Sen asemesta, että opettaja olisi sanonut oman kantansa, hän ehdotti rauhallisesti:

– Meillä on vieraanamme kaksi entistä suomen kielen opettajaa, kumpikin suomenkielisiä kirjailijoita, eri maista vain. Me pyytäisimme vieraitamme hyväntahtoisesti sanomaan kantansa tästä asiasta. En muista, että meillä olisi koskaan pyydetty vieraita sekaantumaan opetusprosessiin tunnin aikana. Ja kun vielä minua pyydettiin puhumaan ensimmäisenä, olin niin hämmästynyt että nousin seisomaan, vaikka oppilaat vastasivat istualtaan. Älysin kuitenkin istahtaa heti takaisin ja saada ajatukseni kokoon: pluskvamperfekti rikastuttaa suomen kieltä ja täsmentää tekemisen ajankohtaa perfektin muodossa. Menneen ajan, perfektin ilmaisu olisi suomenkielessä liian epämääräinen ilman tätä entispäättymää. Venäjän kielessä, esimerkiksi, ei entispäättymää tarvita, koska mennyttä aikamuotoa ja tekemisen päättymistä voidaan täsmentää etuliitteillä ja kielen muilla keinoilla. Niin kirjallisessa työssä kuin puhekielessäkään me emme tule toimeen ilman näiden sääntöjen käyttämistä. Niiden pitää ilmetä itsestään ettei tarvitsisi joka kerta ruveta muistelemaan, että miten ne oikein kuuluvat.

Sitten Lauri Kokkonen valaisi asiaa vertauksella ja esimerkeillä muista kielistä.

Avarassa opettajain neuvotteluhuoneessa alettiin kysellä koulujen työstä ja elämästä meillä. Ei auttanut muuta kuin tunnustaa, että olen jäänyt jälkeen tästä elämästä pitkälti yli kolmisenkymmentä vuotta. Oulun kouluissa valitetaan sitä, että siellä on huutava puute venäjän kielen opettajista, koska kiinnostus venäjän kieltä kohtaan kasvaa nopeasti.

Olen saanut selailla suomen kielen oppi- ja lukukirjoja. Lukukirjossa on esimerkkejä saduista, klassikkojen ja myöhempien kirjailijoiden teoksista nykykirjallisuuteen saakka. Nykyaika on eniten esillä niin kuvien kuin sisällönkin muodossa jopa sanomalehtiuutisiin saakka. Se kaikki on hyvä. Vielä parempi, jos nykyelämä heijastuisi täysin objektiivisena. Ihmettelemään panee kun lukee uutisia avaruuden valtauksesta. Neuvostoliiton panos siinä suhteessa näyttää uutisten mukaan pienemmältä kuin se on elämässä amerikkalaisiin verrattuna. Demokraattisissa lehdissä kirjoitetaankin, että Suomen koulujen oppikirjojen aatteellisessa suuntauksessa on tarkistamisen ja korjaamisen varaa. Tämä sitäkin suuremmalla syyllä, kun kaikki se työ, mitä vanhemmat sukupolvet Suomessa tekevät rauhan ja kansojen välisen ystävyyden lujittamiseksi, jää uuden sukupolven, nykyisen nuorison ja koululaisten jatkettavaksi. Tästä puhuttiin hyvin vakavasti SNS:n opintopäivillä ja kohtauksissa SNS:n toimihenkilöiden kanssa eri kaupungeissa.

(Jatkuu)

www.locallit.net