www.locallit.net | www.locallit.net/english

Talvimatkalla naapurien luona
Antti Timonen
Neuvosto-Karjala 27.2.1972, 4

Suomen yksi suosituimpia kirjailijoita Pentti Haanpää oli luvannut tulla v. 1955 Moskovaan viettämään viisikymmenvuotisjuhlaansa. Olin silloin opiskelemassa siellä ja odotin jännittyneenä, että nyt saan nähdä kirjailijan, jonka teoksista olen aina pitänyt. Pentti Haanpää jäi kuitenkin sillä kertaa ja ainiaaksi tulematta. Tuli viesti, ettei Pentti Haanpäätä enää ole.

Pentti Haanpää ei ollut kaupunkien asukas edes luonteeltaan. Suurimman osan elämästään hän vietti pienessä Piippolan kylässä, sillä hän kirjoitti useimmat teoksensa ja siellä on nyt hänen viimeinen lepotilansa. Pentti Haanpää on kirjoittanut herroista ja pomoista, tiedemiehistä ja sodanlietsojista, sotahulluista upseereista ja äveriäistä rahamiehistä. Mutta lähinnä hänen sydäntään ovat tavalliset vähävaraiset rahvaanmiehet – jätkät ja muut työn raskaan raatajat. Heitä tällaisia ei muukalainen tule tuntemaan pikakohtauksen aikana, mutta hyvin lyhyt Piippolassa pysähtyminen teki kuitenkin vaikutuksen kuin olisin saanut olla hetken Pentti Haanpään sankareiden seurassa, tosin vain äänettömänä sivusta katsojana.

Pakkanen oli muuttunut sankaksi lumipyryksi kun me Lauri Kokkosen ja kahden koulutarkastajan kanssa ajoimme autolle Oulusta Kuopioon. (Heillä oli siellä jokin kokous.) Meille kaikille oli helpotus kun saimme tilaisuuden parkkeerata auton hetkeksi Piippolan pienen kyläbaarin eteen.

Tämä baari liittyy hyvin läheisesti Pentti Haanpään elämään. Täällä hän tykkäsi levätä iltaisin ja pelata kyläläisten kanssa korttia. Ja eläytyä siihen elämään ja niihin huoliin, mitä kenelläkin oli. Kerrotaan, että kerrankin tultiin etsimään Pentti Haanpäätä täältä ja sanomaan, että joku tunnettu reportteri Yleisradiosta odottaa vieraskodissa haastatellakseen kirjailija Haanpäätä, mikä olikin hänen pitkän matkansa tarkoitus. Kirjailija murahti irroitamatta katsetta korteista:
– Ettekö näe, ettei minulla ole nyt aikaa. Reportteri sai palata pääkaupunkiin niine hyvineen. Pentti Haanpää ei sietänyt mitään mainostusta nimelleen. Se tiedettiin eikä hänelle monastikaan lähetetty kutsua pääkaupungin tilaisuuksiin, sitä useammin hän sai kutsuja raastupaan tuon tai tämän teoksensa takia. Hänen teoksensa mainostivat itse itseään. Hän oli kansansa kirjailija.

Lumimyrsky oli ajanut baarin täyteen asiakkaita. Me löysimme vapaat paikat ja muita sinne ei olisi enää mahtunutkaan. Täällä kaikki tuntevat toisensa. Ensin meihin vilkuiltiin tyytymättömällä uteliaisuudella, sitten jätettiin omiin oloihimme: vähänkö sitä nykyään liikkuu kaikenlaisia kulkureita kun on autoja ja hyvät tiet. Asiakkaat olivat enimmäkseen ikämiehiä. He ryypiskelivät verkalleen toiset kahvia, toiset olutta ja yhtä verkkaisesti, välillä toistaen yhtä ja samaa, jutustelivat jokapäiväisistä asioistaan ja huolistaan. Pohjoissuomalainen murre solui leppoisasti ja kauniina kuin metsäpuro, jolla ei ole minnekään kiirettä. Välillä tuli sellaisiakin sanoja, joita ei painotuotteissa mielellään julkaista, mutta niin kansanomaisina nekin, etteivät ne lainkaan loukanneet korvaa eivätkä sointuneet soraääniltä kansanomaisessa keskustelussa.

Pitkähkö kumarainen mies rupesi tekemään lähtöä. Nosti reppunsa olalleen ja rupesi etsimään rukkasiaan.

– Tuossa niiden piti olla, meinaan repun päällä. Ne oli sellaaset pitkät ja ruskeasta nahasta, sisältä lampaannahalla vuoratut.

Kaikki asiakkaat rupesivat auttamaan rukkasten etsimisessä. Baarin emäntä, ikäihminen hänkin, oli eniten mukana ja äänessä. Etsimispuuhissa ei ilmennyt mitään levottomuutta eikä kiirettä. Eikä tietenkään mitään epäilystä, että kukaan olisi ne kähveltänyt. Ei Suomessa ole tapana rukkasia varastella. Jos mennään ottamaan, niin sen pitää olla jo pankki, postijuna tai vähintään auto. Muisteltiin vain verkkaisesti, kuka mistäkin oli tehnyt itse tai ostanut rukkaset.

– Sellaaset ne oli minullakin, ruskeat ja pitkät, toisteli rukkasensa kadottanut. Etsimispuuha kesti kymmenisen minuuttia. Viimein baarin emäntä ilmoitti:

– Tuossahan ne ovat. Sinä istuit niiden päällä. Rukkaset olivat tuolilla, mutta niiden isäntä oli noustessaan työntänyt istuimen pöydän alle niin ettei niitä heti huomattu.

Me Lauri Kokkosen kanssa olimme ainoat, joita alkoi naurattaa. Meihin katsottiin paheksuvalla ilmeellä: ”Mitä nauramista tässä on! Mies hävitti rukkasensa, sitten ne löytyivät, siinä kaikki. Suomalaiset osaavat itsekin nauraa, mutta siinä pitää olla jo aihetta.

Minulle jäi baarista kummallinen vaikutus. Yritin pinnistää muistiani, mistä ihmeen Pentti Haanpään kirjasta minä olen lukenut nämä vaikutelmat ja tuon episodin, jonka sain nähdä nyt, lähes 17 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen?

Me seisoimme lumipyryssä Pentti Haanpään haudalla hetkisen paljain päin ja taisimme Kokkosen kanssa ajatella samalla tavalla. Kirjailijaa ei ole, mutta se elämä mitä hän kuvasi, menee omaa latuaan. Näin syrjäseudulla verkkaisesti kuin suksimies umpihangessa.

Kuopiossa meitä odotettiin jo, sillä olimme hiukan myöhässä. Lyhyt kohtaus kirjailijain ja sanomalehtimiesten kanssa ja sitten mentiin joukolla teatteriin. Siellä esitettiin Savonmuan Hilima nimistä näytelmää, jonka kolme tekijää ovat sommitelleet hyvin omalaatuisella tavalla. Näytelmässä on lavastettu episodeja Juhani Ahon, Maiju Lassilan, Johannes Linnakosken, heitä myöhempien nykykirjailijain proosateoksia. Syntyy yhtenäinen juonentapainen historia yhden perheen elämästä. Eikä se ole mikään lohduttava historia. Patriarkalliseen maaseudun idylliin, jota mehevällä savonmuan murteella höystettynä kuvataan nykyajan näkökulmasta katsottuna, elämä tuo yhä uutta ja uutta. Nuoriso yrittää pysyä muodissakin ajan tasalla. Tytöt minihameissa tai kapeissa housuissa ja pitkätukkaiset pojat eivät enää tule toimeen kotiseudullaan. Perheet alkavat hajota ja nuorison on etsittävä toimeentuloaan muualta.

Näyttelijäin ja ohjaajan työ on hyvin korkeatasoista. Näytelmä on saanut suurta suosiota Kuopiossa. Myöhemmin sain lehdistä huomata, että Kuopion teatteria odotetaan tämän näytelmän kanssa vierailulle Suomen muihinkin kaupunkeihin.

Helsingissä, Oulussa ja Kuopiossa samoin kuin Tampereella ja Turussa, missä valtuuskuntamme toiset jäsenet kävivät, me jouduimme koko ajan sanomalehtimiesten haastateltaviksi ja kohtaamaan paikkakuntien kirjailijain kanssa. Erikoinen huomio sanomalehtimiesten taholta on jälkikaikua Karjalan suomalaisen draamateatterin viimesyksyiselle vierailulle ”Karjalan mua” näytelmän kanssa sekä uusi kirjani Me karjalaiset.

Niiden lisäksi piti vastailla mitä moninaisimpiin muihin kysymyksiin, joista huomaa, miten siellä kasvaa mielenkiinto neuvostokirjallisuutta ja kaikkea sitä kohtaan, miten meillä eletään. Kirjallisuuden alalta piti kertoa kaikesta – nykykirjallisuutemme aihepiireistä, tehtävistä ja ongelmista, nuorten kirjailijain kasvattamisesta ja miten heitä auttavat kokeneemmat kirjailijat, aineellisesta toimeentulosta, kirjailijan asemasta ja vaikutusvallasta yhteiskunnassa… Asiallisia kysymyksiä hyvinkin suurella asiantuntemuksella meidän oloistamme. Välillä sattui tulemaan naiiveja, jopa epämiellyttäviäkin kysymyksiä. Sain sellaisenkin kysymyksen, joko minun uuden kirjani aihe on vahvistettu vastaavissa puolue-elimissä. Tai: mitä erikoisia tehtäviä me Neuvosto-Karjalan suomenkieliset kirjailijat asetamme eteemme eroituksena niistä tehtävistä, jotka koskevat koko neuvostokirjallisuutta? Tätä kysymystä täsmennettiin: onko meillä, suomeksi kirjoittavilla karjalaisilla joitakin erikoisia tunteita Suomea kohtaan ja minkälaisia nimenomaan? Vastasin, että yhteen aikaan oli, mutta ei tee enää mieli muistella niitä tunteita, koska ajamme vilpittömästi ystävyyden asiaa. – Milloin ja minkälaisia tunteita ne olivat? – No, sellaisia kuin minulla leimahti mieleen silloin kuin sain tietää, että miehittäjät olivat polttaneet kotikyläni poroksi. Mitä tulee ”erikoisiin” tehtäviin, niin ne ovat samanlaisia karjalaisilla, venäläisillä, eestiläisillä, bashkiireilla, kaikilla neuvostokansojen kirjailijoilla: kohottaa yhä edelleen kirjallisuutemme aatteellista ja taiteellista tasoa, ylistää rauhan työtä ja sen sankareita, käyttää kirjallisuutemme keinoja taistelussa rauhan, kansojen välisen ystävyyden puolesta.

Lopuksi vielä lyhyesti siitä, mikä oli matkamme tarkoitus: lujittaa yhä enemmän Neuvostoliitto–Suomi-seuran ja Suomi– Neuvostoliitto-seuran kanssakäymistä jalossa yhteistyössämme: tehtävämme oli vaihtaa mielipiteitä ja tutustua toistemme saavutuksiin ja kokemuksiin tässä toiminnassa.

Suomi–Neuvostoliitto-seuraan kuuluu tällä hetkellä neljännesmiljoona jäsentä. Erotuksena meidän oloistamme Suomessa on vielä maittemme välisen ystävyyden ja yhteistyön vastustajiakin. Pahansuopaisimmat heistä nimittävät Suomi– Neuvostoliitto-seuraa kommunistiseksi järjestöksi. Pahansuopaisuudessaan he eivät itsekään taida ehtiä ajatella, että tuolla väitteellään he yliarvioisivat Suomen kommunistisen puolueen suuruutta. SNS on Suomen kaikkien ammattiliittojen jälkeen maan suurin joukkojärjestö. SKP:n jäsenmäärä on nelisen kertaa pienempi. Siis SNS koostuu valtaosaltaan SKP:n kaikkien puolueiden edustajista, joille yhteistä on pyrkimys lujittaa rauhaa ja ystävyyttä itäisen naapurin kanssa.

SNS saa kannatusta kaikkialla Suomessa. Sen työn yhteissummaa voitaisiin mitata hyvinkin suurilla numeroilla, mutta vielä suurempi on se vaikutus joukkojen ajatuksiin ja tunteisiin, mitä ei voi mitata millään numeroilla. Tuhannet ja tuhannet tilaisuudet, niin kuin ystävyysillat, elokuvat, esitelmät, kohtaustilaisuudet neuvostoliittolaisten vieraiden kanssa, taidenäyttelyt ja teatterivierailut, elokuvat ja monet muut sellaiset, joita vuosittain järjestetään maan kaukaisimmillakin kolkilla, saavat joka kerta yhä uusia joukkoja yhteistyö- ja ystävyysasian puolelle, sellaisiakin, jotka syystä tai toisesta eivät vielä liity Seuraan, mutta ilmaisevat valmiutensa auttaa Seuran työtä kaikessa, missä vain voivat.

Opintopäivillä SNS:n edustajat lausuivat yhä uudestaan suuren kiitollisuuden sanoja entiselle pääsihteerille Toivo Karvoselle, joka antoi elämästään neljännesvuosisadan Seuran perustamiselle ja sen työlle, ollen aloitteentekijä kaikissa niissä maittemme välisen kanssakäymisen muodoissa, joista nyt on tullut joukkoliike. Eläkkeelle siirryttyään hän on yhä aktiivisesti mukana Seuran työssä sen varapuheenjohtajan ominaisuudessa.

SNS:n toiminnanjohtaja Eero Salmi ja eräät edustajat puhuivat levottomuudella myös siitä, että Suomessa on vielä voimia, jotka parjaavat Seuran työtä ja harjoittavat vihamielistä propagandaa maittemme välistä ystävyyttä vastaan. Seura julistaa aina vastalauseen tällaisia ilmiöitä vastaan ja saa suurta kannatusta kaikissa väestökerroksissa.

Ystävyyden ja yhteistyön asia maittemme välillä on Suomen kansan vahvoissa käsissä. Heitä kannustaa Neuvostohallituksen ja puolueemme järkkymätön rauhanpolitiikka, jota määrätietoisesti korostettiin uudestaan puolueemme XXIV edustajakokouksessa.

www.locallit.net